tiistai 20. tammikuuta 2015

Moderni oppimiskäsitys ja virtuaaliset oppimisympäristöt

Oppimisen pääpainon nähdään nykyisin olevan oppijan ja opittavan ilmiön välisessä vuorovaikutuksessa. Oppiminen voi tapahtua yksin tai yhdessä, ja ohjatusti tai itsenäisemmin opittavan asian kanssa puuhatessa, mutta joka tapauksessa tiedon aktiivinen rakentaminen omalla toiminnalla ja kognitiivisilla prosesseilla tapahtuu erilaisten oppimateriaalien ja –välineiden avulla, ja oppimisympäristöjen merkitys korostuu (Manninen 2013, 51).

Oppimista tukeva ympäristö (esimerkiksi) huomioi oppijan kehitystason, ohjaa ja suuntaa hänen tarkkaavaisuuttaan, tarjoaa ajattelun tukivälineitä, mahdollistaa erilaiset toiminnot ja tukee sosiaalista vuorovaikutusta. Opetukselle sen sijaan on olemassa monenlaisia malleja, jotka kaikki tukevat oppimista. Ongelmalähtöisyys on niistä yksi, ja se opettaa ratkomaan ongelmia luovasti yhteistyössä toisten oppijoiden ja (työ)kavereiden kanssa. Ongelmalähtöisyys tukee hyvin asioiden laaja-alaista ymmärtämistä, oppijan aktiivista työskentelyä, oppimisen autenttisuutta, ratkaisuprosessien merkitystä, vaihtoehtoisten, luovien näkökulmien hoksaamista ja testaamista, sekä oppimisen ja asian itsenäistä arviointia ja kriittistä tarkastelua (Manninen 2013, 55).
(https://encrypted-tbn0.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcTVAEHy9QmJ0Bfktpc9fEcpLNJkwAlTQmyI7xJgsNmd3dE6qIG-Zw)

Timo Tossavainen kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla 8.9.2014 siitä, ettei sähköinen oppimateriaali ole pelkästään oppikirjojen sähköinen jatke. Sähköisellä alustalla perinteistä oppikirjatekstiä voi tietysti rikastuttaa liikkuvalla kuvalla ja äänillä, mutta parhaimmillaan sähköisillä alustoilla toimivat interaktiiviset oppimateriaalit tarttuisivat oppikirjojen iankaikkiseen puutteeseen, nimittäin kokemuksettomuuteen ja yksinäiseen lukemiseen. Tossavaisen kirjoituksen pohjalta voisikin kuvitella mukaansatempaavan jännittävän teemakokonaisuuden, oman virtuaalisen oppimismaailmansa, jossa jokainen oppija voisi löytää oman oppimispolkunsa, ja kokeilla ja harjoitella aiheeseen liittyviä asioita vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Olisi hienointa, jos oppimista varten pystyttäisiinkin kehittämään oikeasti hienoja virtuaalisia ympäristöjä, jossa oppilas voisi seikkailla ja oppia itse tekemällä. Toisin sanoen: oppimisympäristö voisi olla kuin hienoin videopeli.

Näitä mahdollisuuksia on jo paljon ja lisää on kuviteltavissa. Metsäkoneen kuljettamista ja puiden kaatamista harjoitellaan jo simulaattoreilla, samoin kuin lentämistä tai pilvenpiirtäjien rakentamista. Todelliseen harjoitteluun ei opiskeluaikana löydy resursseja. Toisaalta on myös hyvä, ettei lääkärin tarvitse ensimmäistä kertaa suorittaa leikkausta oikean potilaan kanssa, vaan hän on voinut harjoitella sitä simulaattorin avulla. Kannattaa myös huomata, että käytämme virtuaalisia oppimisympäristöjä vapaaehtoisesti arjessamme joka päivä ihan muutoinkin. Esimerkiksi itse tutustuin Lontoon katunäkymiin ja hostelliemme sijainteihin Googlen karttapalvelulla heti matkat varattuani. Googlen kartoilla tai miksei ihan vain lomakohteen kuvia hakemalla voi helposti oppia uutta maantietoutta ihan itsestään.

(Edinburgh 2011. Mitä jos käännettäisiin oppimisenkin idea ihan toisin päin? Ämpärin sijaan voisimme sukeltaa oikeaan tiedon ja seikkailun maailmaan.)

Kun oppimisella on jokin tarkoitus, visuaalinen ja kiinnostava oppimisympäristö saa aikaan oppimista jopa ilman tietoista ponnistelua. Vaikka opettajat ja muut kasvatusalan asiantuntijat kaikkensa yrittävätkin asenteita muuttaakseen, yleensä pelkkä sana ”koulu” tai ”opetus” saa oppijan kiinnostuksen laskemaan kuin lehmän häntä. Metsäänkin meneminen on siistiä illalla kavereiden kanssa. Sen sijaan opettajan johdolla metsäretkestä tulee kauhein mahdollinen kuviteltavissa oleva tapa viettää päivä. Sama asennoituminen on havaittavissa tietokoneiden käytön kanssa. 

On kyllä totta, ettei etenkään peruskoulujen käyttöön edes ole vielä olemassa kunnollisia virtuaalisia oppimisympäristöjä tai –materiaaleja. Toisaalta opettajien ei ehkä kannattaisikaan odottaa nimenomaan opetukseen tehtyjä materiaaleja, kun internet on täynnä kaikenlaista kiinnostavaa ja jännittävää. Jo internet yksinään on valtava ja jännittävä maailma, joka kyllä vapaa-ajalla kiehtoo ja kiinnostaa oppilaita. Sitä pitäisi vain osata hyödyntää myös kouluopetuksessa.
Internet voi tuoda oppimisen autenttiseksi näyttämällä asioille yhteyksiä ja esimerkkejä joka puolelta maailmaa. Internetiin liittyy myös nimenomaan materiaalien visuaalisuus – eihän monikaan jaksa selata pelkkää tekstiä sisältäviä sivustoja.

Joka tapauksessa, sähköiset oppimisympäristöt ja –materiaalit voisivat monin tavoin tukea oppilaan kiinnostusta ja oppimista. Seuraavassa postauksessani aionkin arvioida matematiikan opetukseen kehitettyjä ja soveltuvia sähköisiä oppimateriaaleja. Toivon, että löydän oikeasti käyttökelpoisia ja mielenkiintoisia, modernia oppimiskäsitystä ja nykyaikaisia standardeja vastaavia oppimisaihioita ja oppimisen välineitä, enkä pelkästään nolostuttavan vanhanaikaisia ”oppikirjojen jatkeita”, jotka usein tukevat pelkästään mekaanista toistoa ja tiedon ulkoa opettelua, eivätkä lainkaan kokeilemista, ongelmien tunnistamista, pohtimista ja kyseenalaistamista, kiinnostavia ajatusketjuja ja yhdessä tekemistä.

Olisi myös mielenkiintoista löytää sellaisia oppimateriaaleja, jotka jollakin tavalla sisäänrakennetusti tukisivat oppilaan omaa oppimisensa arviointia ja reflektointia, sitä kun nykyiset opetussuunnitelmat ja nykyinen oppimiskäsitys korostavat. Onko mahdollista luoda sellainen oppimisympäristö, jossa oppija joutuu arvioimaan omaa osaamistaan ja kehittymistään ja jossa tällaisella reflektoinnilla olisi jokin sisäinen, etenemiselle olennainen merkitys? Mitä tämä voisi edes käytännössä tarkoittaa? Näitä kysymyksiä heitän teille, arvoisille blogimme lukijoille.

Tammikuisin terveisin, Anni

Inspiraatiota oppimisympäristöajatteluun antoivat:

Manninen J. ym. 2013. Oppimista tukeva ympäristöt – johdatus oppimisympäristöajatteluun

Tossavainen T. 2014. Sähköinen oppimateriaali ei ole vain kirjan jatke. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1410059634016

1 kommentti:

  1. Niitä pedagogisesti laadukkaita ja kaikkia olemassaolevia teknisiä mahdollisuuksia hyväksikäyttäviä oppimisympäristöjä odotellessa on tyydyttävä siihen, mitä on jo tarjolla. Internet kätkee sisäänsä jo nytkin paljon hyvää, mutta yhtenä suurena ongelmana on materiaalin löytäminen. Ei ole tehokasta eikä järkevää, että kaikki opettajat käyttävät paljon aikaansa käyttökelpoisten asioiden etsimiseen. Opettajat ovat jo niin työllistettyjä, että jonkinlainen esivalinta materiaalille olisi hyvä tehdä "jonkin korkeemman" taholta. Ehkäpä luennollamme 15.1.2015 esitelty Educloud tulee jossain kohtaa palvelemaan tätä tarkoitusta.

    Tässä esimerkki tarjolla olevasta avoimesta oppimateriaalista verkossa:
    http://www.edu.fi/verkko_oppimateriaalit/astel
    Kuinka paljon tässä on lisäarvoa kirjaan verrattuna?

    Näissä uusissa oppimateriaaleissa minua mietityttää, kuinka tallettaa hyvät materiaalit, joihin haluaa palata mahdollisesti myöhemminkin. Ennen oli helppoa kerätä kirjapinoa itselleen, mutta opinnoissani olen huomannut sähköisten oppimateriaalien haasteen. Esimerkiksi moodlessa on tavaraa tallessa ja saatavissa niin pitkään kun olet kurssilla, sitten pitäisi itselleen tallettaa. Toki voin osan tallettaa omaan tallennustilaan, mutta kaikkeen ei ole oikeuksia. Tai jos löydän netistä kivan jutun, sen tallettaminen omalle koneelle ei olekaan niin yksinkertaista ja pelkkä linkki ei riitä, koska silloin takuita säilymisestä ei ole. Entä peruskoulussa käytettävät oppimateriaalit? Tekevätkö oppilaat omat sähköiset muistiinpanonsa asioista? Pakko varmaankin, sillä eivät he omakseen saa enää sähköisiä opetusmateriaaleja ym. kuten ennen saivat kirjat? Ja alkavatko oppilaat jo ensimmäisestä luokasta lähtien kerätä omaa sähköistä portfoliotaan? Mihin? Johonkin koulun pilveen?

    Onhan siinä niitä kysymyksiä, joihin pitää löytyä ratkaisuja, kun teknologiaa aletaan enemmän hyödyntää...

    Näitä mietiskeli Nina.

    VastaaPoista